Kohti kestävää liikunta- ja urheilukulttuuria

28.3.2018


Liikuntapolittiisen selonteon valmistelu on käynnissä. Tommi Yläkangas suosittelee tutustumaan Kalevi Heinilän ajatuksiin liikunnan ja huippu-urheilun tehtävistä.

”Kilpaurheilu yleensä ja huippu-urheilu erityisesti on kansainvälistä lainakulttuuria ja tarkoitettu urheilullisesta paremmuudesta kiinnostuneita nuoria varten, kun taas terveys- ja kuntoliikunta edustaa lähinnä liikunnallisesti aktiivista elämäntapaa ja on sellaisena tarkoitettu kaikille, urheilullisesta suorituskyvystä riippumatta ja ikääntyvänkin ihmisen terveyden ja toimintakyvyn perustaksi!”

Suomalaisen liikuntatutkimuksen uranuurtaja emeritusprofessori Kalevi Heinilä on kirjoittanut erittäin ajankohtaisen kirjan Minne menet Suomen urheilu, jossa hän käsittelee laajasti suomalaisen liikunnan ja urheilun tilaa. Ajankohtaiseksi kirjan tekee erityisesti meneillään oleva liikuntapoliittisen selonteon valmistelu, joka tulee suurelta osin käsittelemään samoja teemoja kuin Heinilän teos.

Teos koostuu jossain määrin erillisistä artikkeleista, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen Heinilän yhtenäisen näkökulman kautta. Teoksen kantavana näkökulmana on idea siitä, että nykymuotoisen huippu-urheilun kehitys on johtanut kestämättömään kilpavarusteluun ja tilalle tarvitaan kestävämpää liikunta- ja urheilukulttuurin kehitystä.

Heinilä kritisoi huippu-urheilua liiallisuuksiin viedystä kilpailusta, mikä on johtanut monenlaisiin lieveilmiöihin. Doping, sopupelit ja taloudellisten tekijöiden ylikorostuminen ovat vieneet huippu-urheilun kauaksi urheilun perimmäisestä ideasta ja ”ponnistamisen ilo” on samalla kadonnut. Myös menestymiseen tarvittavien resurssien tarve on vuosi vuodelta kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että Heinilä päätyy suosittelemaan tiukkaa rajausta sen suhteen, mihin lajeihin käytettävissä olevat resurssit Suomen kokoisessa maassa kohdistetaan.

Suureen osaan Heinilän teeseistä on helppo yhtyä. Muun muassa huippu-urheilun resurssien keskittämiseen onkin jo Olympiakomitean aloitteesta ryhdytty ja todennäköisesti keskittäminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Toisaalta teoksesta löytyy myös teemoja, joita varmasti ainakin urheilupiireissä voi olla vaikea ymmärtää. Heinilä muun muassa esittää, että: ”urheilun inhimillinen ja yhteiskunnallinen hyvä toteutuu parhaiten ja monipuolisimmin silloin, kun kilpailun vaatimustaso pysyy kohtuullisuuden rajoissa”. Citius, altius, fortius -ihanteesta ei siis tarvitsisi kokonaan luopua, mutta kilpaurheiluun ei Heinilän mukaan enää jatkossa tulisi panostaa nykyisenkaltaisia resursseja, vaan painotus tulisi kääntää kohti väestön hyvinvointia.

Heinilän näkemykset herättävät pohtimaan liikunnan ja urheilun yhteiskunnallista merkitystä laajemminkin. Voidaanko huippu-urheilu todella tiivistää pelkäksi viihteeksi, joka on erillään muusta liikuntakulttuurista, vai muodostaako liikunta ja urheilu ennemminkin janan, jonka toisessa ääripäässä on arki- ja terveysliikunta ja toisessa huippu-urheilu? Onko urheilun ja liikunnan arvo vain siinä, millaisia fyysisiä hyötyjä niiden harrastamisesta on, vai liittyykö tähän yhtälöön myös esimerkiksi sosiaaliset ja psyykkiset tekijät? Muun muassa näitä teemoja Heinilä jättää lukijan miettimään.

Teos toimiikin erinomaisena ajattelun sparraajana ja sen lukemista voi suositella kaikille liikuntapolitiikasta ja -kulttuurista kiinnostuneille.


Kirjoittaja on SoveLin toiminnanjohtaja Tommi Yläkangas.

Ota yhteyttä: tommi.ylakangas(at)soveli.fi, 040 511 5941